Kesällä on aikaa miettiä syntyjä syviä ja minä olen jostain syystä miettinyt ällöttävimpiä hetkiäni johtajana. Niitä, joista harvemmin puhutaan, mutta veikkaan, että moni tunnistaa.
Mikromanageeraus: Tuo niin hyvää tarkoittava toisen näppäimistöllä hyppely, jonka pohjavireenä on kuitenkin, "Annapa kun minä näytän, koska teen tämän paremmin/nopeammin/fiksummin kuin sinä".
Äsähtely: Jokin pienen pieni asia on saanut mukin täyttymään ja kaatumaan niin, että olet ärähtänyt pahasti tyyliin: "Jaahas, eipä sitten hoitunut tämäkään asia, kuinka vaikeaa se voi olla?!!"
Äänen korottaminen ja päälle puhuminen: Koska minun mielipiteeni olisi hyvä tulla kuulluksi nyt heti.
Toisten ideoiden alas ampuminen: Joka näyttäytyi mielessäni fiksusti kantaa ottavaksi, välittäväksi kommentoinniksi (kun sitä kerran pyydettiin).
Jep jep ja sitten ne kaikki muut asiat, joiden tapahtumista en ole edes havainnut. Kaikissa edellämainituissa olen päässyt harjoittelemaan anteeksipyytämistä, se ei olekaan helppo nakki! Pyydän tässä lisäksi anteeksi muita epäonnistuneita kohtaamisia, joita en ole tajunnut pyytää anteeksi.
Kun katselen listaa, tilanteita yhdistää yksi asia: hermostoni on huidellut jokaisessa tilanteessa syystä tai toisesta taistele ja pakene -moodissa. Hienoa tajuta näin jälkeenpäin, edes. Tapahtumahetkellä sitä vaan posottaa eteenpäin parhaansa mukaan.
Vinkki kaikille, jotka rakastavat olla oikeassa (itseni mukaan luettuna): jos et vielä ole valmis sanomaan "Olin väärässä", voit harjoitella sanomalla "Sinä olit oikeassa". Siitä se lähtee.
Comments