Sain kunnian pitää juhlapuheen Orimattilan kaupungin itsenäisyyspäiväjuhlassa, jossa juhlistettiin myös 100-vuotiasta oppikoulua Orimattilassa. Siitä tulikin melkoinen memory line koulupolusta ja ystväyydestä, onnnekkuudesta ja maailman parhaasta maasta:
Tämä on tarina ystävyydestä, onnekkuudesta ja maailman parhaasta maasta.
Eletään lukuvuoden ensimmäistä koulupäivää elokuussa 1987. Kaksi pikkutyttöä roikkuu Tietävälän koulun pääoven ovenkahvoissa ja juttelee. Nuo tytöt olivat minä ja ensimmäinen koulusta saamani ystävä Ulla. Maailman mittakaavassa mitättömän oloisesta tilanteesta syntyi ensimmäisestä luokasta lukion loppuun asti kestänyt ystävyys, joka jatkuu edelleen.
Hypätään elokuuhun 2015. Esikoiseni on aloittanut ensimmäisen luokkansa Myllylän koulussa. Odotan häntä koulupäivän jälkeen kotiin. Ei näy, ei kuulu. Levottomuus kasvaa. Hän saapuu vihdoin tunnin myöhässä. ”Missä sä viivyit?” kovistelen. ”Kaverilta lähti ketjut pyörästä, siinä kesti, kun laitettiin ne, ite oot sanonut, että kaveria ei jätetä.” Jessus. Lapsen mittakaavassa mitättömän oloinen tilanne jää mieleeni ikuisesti.
On hyvin mielenkiintoista, mitä kouluvuosista oikeasti jää päällimmäisenä mieleen. Voitte miettiä vaikka tänä iltana omalta kohdaltanne, tässä minun: 90-luvun taite: tarravihkot, slambook, hajupyyhekumit, koulujenväliset yleisurheilukisat, discot koulun aulassa, bula-hattu, jota kutsuttiin lama-hatuksi, välitunnilla rakennetut lumilinnat. 90-luvun puoliväli: bootsit, jääkiekko, Jymyn discot, jääkiekko, rippikoulu, jääkiekko, koska ´95, luokkaretki Tukholmaan ja tosi vanhat opettajat, joiden olen toki tajunnut olleen silloin nuorempia kuin minä nyt. Pahoittelut siitä. 2000-luvun taite: aikuistuminen, tulevaisuuden pohtiminen, vakavuus, eurosetelien opettelu kesätyötä varten Orimattilan Osuuspankissa. Siitä sellainen sivutarina, että istuttiin nykyisen pankinjohtaja Purmosen kanssa kaksi kesää kesätöissä pankissa, välillä teroitettiin värikyniä lasten leikkipöydässä ja pohdittiin, että tätä vartenko niitä kouluja käytiin. Vaasan yliopiston ensimmäisenä päivänä seisoin jyhkeän yliopistorakennuksen edessä pohtien, ottavatko ne tänne todella näin pieniä. Ottivat ja Vaasa antoi minulle joukon elinikäisiä ystäviä.
Yhdistäväksi tekijäksi jokaisessa muistossa nousivat ihmiset, kaverit tai ystävät tavalla tai toisella. Sekä opettajat, joiden äänen, ilmeet ja eleet pystyn palauttamaan edelleen mieleeni. Antin ja Pekan hauskat historiantunnit, Arjan jämäkät uskonnontunnit, Airan muistutuksen siitä, että se ei ole yläpuolella, vaan pohjoispuolella! Anelman ripeät otteet, kun vetäisin vahingossa koko köksäluokan kanankoivet lattialle vuokien kanssa lasimurskaksi. Terhin heleän lauluäänen, Riston ja Pirkon reippaat liikkatunnit. Anne, Kalle, Saija, Raine, Vuokko, Airi, Sirkka, Hannu kiitos kiitos kiitos. Koululla, mutta ennen kaikkea sen ihmisillä on elämäämme valtava merkitys. Kuten sellainen, että tarkistin tästä puheesta noin seitsemän kertaa kielioppiasiat, jos paikalla sattuvat olemaan tänään äidinkielenopettajani Tiina ja Johanna. ”Jos kirjoitat enään, tinttaan sua nyrkillä nenään”. Muistan teistä jokaisen ja haluan sanoa kiitos ja anteeksi, ihan kaikesta.
Koulu on väylä, jota kautta toivomme sukupolvesta toiseen lapsillemme parempaa tulevaisuutta. Koulu on myös ensimmäinen oikea iso maailma, jonne lapset astuvat. Se on pelottavaa, koska se määrittelee, merkitsee, innostaa, lannistaa, haavoittaa ja voimauttaa meitä loppuelämäksemme tavalla tai toisella. Koulu on järkälemäinen pala meidän jokaisen historiaa.
Orimattilan kouluhistoriaa läpikäydessäni huomasin, että oppilasmäärä sekä koulujen tilat ovat puhuttaneet kansalaisia aina.
Kun kävin Tietävälän koulua, siellä oli oppilaita enimmillään reilusti yli 100, seinät pullistelivat, luokat olivat tuplaluokkia kolmosneloset ja vitoskutoset. Kun kävin nykyistä Yhteiskoulua ja Erkko-lukiota, meitä oli parhaimmillaan yhteensä noin 800 oppilasta. Ensimmäisen lukiovuoden vietimme Keskuskoulussa lukion remonttia paossa. Tietävälän koulun toiminta loppui vuonna 2016, mutta muistot välituntien luistelusta ja heppatallileikeistä sekä Aira-, Raimo-, Johannes-, Mirva- ja Juhani-opeista eivät unohdu.
Myös tilat ovat puhuttaneet kautta historian. Orimattilan ensimmäisen koulun Kuivannon kansakoulun Koskusten koulutalon ensimmäinen talvikausi 1870-71 jouduttiin pitämään kunnostamattomissa ja kylmissä huoneissa. Opettaja Kaarle Hyvönen merkitsi päiväkirjaan: ”15.-26.1.1871 kova pakkanen, huoneet kylmät. Oppilailla lupaa, ei olisi tarennut koulussa ollakaan.” Tämän jälkeen on niin Koskusten koulua kuin montaa muutakin koulua korjattu ja paranneltu Orimattilassa. Väistötiloista on tullut uusi normaali.
Esikoiseni on nyt yhdeksännellä luokalla Yhteiskoulussa. Siirryttyään Myllylästä viidennelle luokalle Wanhan Amiksen väistötiloihin, hän viettää yhdeksästä peruskouluvuodestaan viisi vuotta väistötiloissa. Mitä hän tästä ajattelee? Ei yhtikäs mitään. Yhtään valitusta konttikoulun toiminnasta ei ole tullut neljän ja puolen vuoden aikana. Lapsilla on täydellinen kyky sopeutua, kunhan kaverit pysyvät mukana.
Kun mietin omia melkoisen isoja luokkia, joissa olen opiskellut, mieleen ei tule mitään erityisen negatiivista. Oli paljon kavereita toisilla luokilla ja mukava tutustua eri puolilta Orimattilaa tulleisiin oppilaisiin. Sama pätee tänäkin päivänä, seitsemättä luokkaa Yhteiskoulussa käyvä kuopukseni on löytänyt tämänhetkiset sydänystävänsä Myrskylästä ja on vihjaillut muutosta sinne. Emme ole muuttamassa.
Laajennetaan vähän perspektiiviä. Millaiset eväät suomalainen koulutus antaa maailmalle menoon? Sain tästä ensimmäisen vihjeen välivuoden kielikurssilla Englannissa. Kättelyssä meidät rankattiin kuuteen eri tasoryhmään sen mukaan, miten hyvin osasimme englantia. Hermostutti, olin aina ollut enkussa parhaimmillanikin kasin oppilas. Kylmiltään vedetty koe sen paljasti: heittämällä toiseksi parhaaseen ryhmään viisi. Olin ällikällä lyöty ja sain ison itsetunnon kohotuksen, kun kuuntelin ranskalaisten, saksalaisten ja vähän muidenkin haasteita kielen kanssa. Kiitos vaan Kirsi, Mervi ja Merja enkun opetuksesta!
Suomalainen koulu antaa meille erinomaiset lähtökohdat maailmalle menoon. Ja Suomi antaa meille vakaan lähtökohdan maailmanvalloitukseen. Olen työni puolesta reissannut ympäri maailmaa ja havainnut, että Suomen passi on maailmalla kovaa valuuttaa. Se avaa ovet mihin vain, meille on vähemmän viisumivaatimuksia kuin monilla muiden maiden kansalaisilla. Suomi on hoitanut asiansa fiksusti ja pitänyt hyvät suhteet moniin maihin.
Yksi asia ei koskaan hellitä, vaikka matkustaisi millaiselle paratiisisaarelle. Koti-ikävä. Kuulun niihin ikäluokkani kummajaisiin, joka ei koskaan sanonut, että ”Häivyn täältä niin pian kuin pystyn, enkä koskaan palaa takaisin”. Pienten Vaasan ja Lahden harharetkien jälkeen palasin hyvillä mielin Orimattilaan asumaan, jostain syystä joka kerta pitkän reissun jälkeen kun näen Orimattilan kirkon tornin häämöttävän, tuntuu, että olen palannut kotiin. Joskus on mentävä kauas, että näkee lähelle.
Me kaikki tässä tilaisuudessa olemme äärimmäisen onnekkaita. Onnekkaita, koska olemme saaneet käydä maailman parhaimman koulun maailman parhaimmassa maassa ja saamme juhlia omaa itsenäisyyspäiväämme yhdessä ystäviemme kanssa. Ystäviemme ja kaveriemme, joista moni on saatu kouluaikana. Muistellaan lopuksi mieliin, mistä kaveria ei jätetä -henki on alun perin saanut syntynsä. Sotaveteraani Olavi Matilainen Espoosta kirjoitti vuonna 2019 koko kansan yhteen tuoneesta talvisodasta näin:
”Yhteinen päämäärä – itsenäisyyden säilyttäminen – aikaansai ”kaveria ei jätetä”- hengen syntymisen tilanteessa, missä taistelevat joukko-osastot karuissa rintamaoloissa rakensivat korsun majoittumista varten ja yhdyshaudat nopeaan ja turvalliseen liikkumiseen korsun ja vartiopaikan välillä. Korsussa kuivattelivat kamiinan ääressä jalkarättejään niin päällystö kuin miehistökin. Kotoa saatujen pakettien makupalat jaettiin kavereiden kesken, tarinoita riitti. Vastaan sanomatta kukin lähti vartiovuorolleen pimeään yöhön ja talven pakkasiin täyttämään sotilasvalansa velvoitetta.”
Uskon, että jaatte kanssani hartaimman toiveeni siitä, että meidän lapsillemme ja lastenlapsillemme kaveria ei jätetä tarkoittaa jatkossakin ystävän auttamista koulumatkalla. Unohtamatta, mitä se tarkoitti 84 vuotta sitten. Pidetään huolta toisistamme nyt ja jatkossa, onnea Yhteiskoulu ja Erkko-lukio, hyvää itsenäisyyspäivää!
Comments